Haastatteluainesto koostuu 32 inkeriläistaustaisen elämäkerrallisista haastatteluista
Teksti: Outi Kähäri
Tutkimuksessa haastattelimme henkilöitä, joiden (iso)vanhemmista ainakin toinen koki pakkomuuttoja ja/tai vainoja Venäjän vallankumouksen jälkeen erityisesti Stalinin valtakaudella ja/tai toisen maailmansodan aikana. Haastatellut henkilöt olivat pakkomuuton kokeneiden inkeriläisten lapsia ja lapsenlapsia. Suurin osa haastateltujen vanhemmista tai isovanhemmista siirtyi olosuhteiden pakosta Neuvostoliitosta Suomeen, Ruotsiin tai Viroon toisen maailman sodan aikaan tai sen jälkeen. Haastattelut toteutettiin helmikuun 2020 ja toukokuun 2021 välillä.
Haastatellut henkilöt olivat pakkomuuton
kokeneiden inkeriläisten lapsia ja lapsenlapsia.
Löysimme haastateltavat useita kanavia pitkin: tutkimuksestamme Turun Sanomissa julkaistun artikkelin, haastateltavien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) ja Facebookin Ingria-ryhmän kautta. Muutama haastateltava tuli tutkimukseen mukaan tutkijoiden sosiaalisten verkostojen kautta. Laadullinen tutkimusaineisto koostuu 67 elämänkerrallisesta haastattelusta, joista 64 tehtiin tässä hankkeessa ja kolme SKS:n Inkeri ja inkeriläisyys -hankkeessa. Haastateltavia oli yhteensä 32. Haastatelluista 16 oli syntynyt Suomessa, 11 entisessä Neuvostoliitossa ja viisi Ruotsissa. Useimmat haastatelluista olivat korkeasti koulutettuja. Aineistossa on 23 naista ja yhdeksän miestä.
Elämäkerralliset haastattelut kestivät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta keskimäärin noin kaksi tuntia ja kutakin haastateltavaa haastateltiin 1–4 kertaa. Valtaosa haastatteluista toteutettiin pandemiaolosuhteista johtuen videovälitteisesti. Tämän lisäksi olimme yhteydessä haastateltavaan haastattelun jälkeen kysyäksemme haastattelujen jälkeisiä kuulumisia ja varmistuaksemme haastateltavan hyvinvoinnista toisinaan vaikeita perhemuistoja herättäneiden haastattelujen jälkeen. Haastateltavat suhtautuivat elämäkerralliseen haastatteluun myönteisesti ja kokivat monissa tapauksissa salassa pidetyn sukutarinan kertomisen tutkijalle helpottavana ja omaa itseymmärrystä vahvistavana.
Salassa pidetyn sukutarinan kertominen tutkijalle
koettiin usein helpottavana ja
omaa itseymmärrystä vahvistavana.
Marianne Hirsch on kuvannut holokaustia koskevissa tutkimuksissaan jälkimuistin (postmemory) käsitteen avulla omien vanhempien ja isovanhempien kokemien tapahtumien vaikutusten ja muistojen siirtymistä jälkipolville. Hirschin mukaan vanhempien ja isovanhempien kokemukset menetetyistä paikoista ja perheenjäsenistä tuntuvat jälkipolvista usein omakohtaisilta perheessä tapahtuvan muistelun kautta. Vanhempien kokemukset voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle myös tunnetasolla niiden traumaattisuuden vuoksi. Havaitsimme jälkimuistojen ilmenevän toisinaan vahvoina tunnereaktioina, vaikka perheen historiasta ei aina kyetty kertomaan sanallisesti. Isovanhempien tai vanhempien kokemat tapahtumat olivat tulleet jälkipolvien käsiteltäväksi monin eri tavoin.
Inkeriläistaustaisten perheiden kokemat perheenjäsenten menetykset ja poliittinen vaino eivät rajoittuneet Neuvostoliittoon, vaan ylirajainen suvun taustan piilottelu ja vaikeneminen jatkuivat monissa perheissä eri maissa vuosikymmeniä sotien jälkeen. Tutkimuksen analyysissa pohdimme mitä tapahtuu, kun pakkomuutot ja perheiden hajaantuminen sekä historiallis-poliittiset olosuhteet vaikeuttivat perheessä tapahtuvaa muistelua eri maissa. Tarkastelemme tarinallista perhemuistelua, mutta myös fragmentaarisia muistoja, muistelun katkoksia ja tunnemuistoja, joita 1900-luvun poliittiset olosuhteet, pakkomuutot ja perheiden hajaantuminen toivat perheisiin. Kiinnitämme haastatteluissa erityistä huomioita perhemuistoihin, joita jaettiin hiljaisuuksina, kehonkielessä ja tunneilmaisuina ilman sanoja (eng. embodied practices of postmemories), sekä jälkimuisteluun liittyviin epäoikeudenmukaisen hallinnan vastustamisen tapoihin (eng. postmemorial resistance practices).
Laadullisen tutkimuksen osalta julkaisemme haastateltaville ja laajalle yleisölle suunnatun tutkimusraportin tutkimustulosten valmistuttua.